Olin jo pidemmän aikaa epäillyt että miehelläni oli toinen. Mitä mielenkiintoisimmat Yleisradion uutiset Kyproksen talouskriisistä veivät kuitenkin huomioni. Istuin ryhdikkäästi valkoisen nahkasohvamme keskellä ja tuijotin televisiota. Myös radio oli auki. Kuulin puolen tunnin välein toistona miten kyproslaiset kapinoivat talletustensa pakkoveroa vastaan. Nopean tiedonvälityksen ansiosta tunsin olevani tapahtumien keskipisteessä. Että tuolla Kyproksen kansanedustuslaitoksen kulmilla seisoo joku toimittaja ihan vaan sen takia, että saa minulle tilittää mitä siellä tapahtuu, se oli aina yhtä uskomatonta. Kuten sekin nyökkäilevä miehen pää joka silloin tällöin jonkin arabimaan reunalla kertoi kuvaruudussa juuri minulle miten kamalaa siellä oli ja miten pommit paukkuivat. (Kuvaan ilmestyi valittava ihmisjoukko ja savua.)
Siinä minä istuin, keski-ikäinen vähän jo uuvahtanut nainen, Marketta, meidän pikku Marke ja pälä pälä. Että minä inhosin kaikkia lässyttäjiä töissä. Yritin unohtaa työn ja rentoutua Yleisradion uutisten parissa. Rentouduin aina kun kuulin, että jossain meni huonommin kuin kotona. Ajatukseni harhailivat. Kypros. Taneli. Kypros. Taneli . Taneli.
Aviomieheni Taneli, joka oli tilastokeskuksella töissä sijaisena silloin kun jaksoi, oli jo pidemmän aikaa käyttäytynyt oudosti. Ainakin se oli minun tulkintani asioista. Taneli otti päälleen kaiken maailman murheet ja saattoi tietysti olla, että Kyproksen tilanne (joka ratkesi juuri tallettajien eduksi) oli vaikuttanut häneen syvästi ja suistanut hänet raiteiltaan. Taneli oli paitsi syvästi tunteva, myös pohjattoman laiska ja valinnut ensimmäisen työpaikkansa sen perusteella, että työmatkaan kului vain kuusi minuuttia. Siinä samassa tilastokeskuksen sijaishommassa hän oli edelleen, avioliittomme 15. vuoden jälkeenkin eikä tullut puhettakaan, että muuttaisimme pois teollisuusalueelta, jossa laitos sijaitsi.
Siellä minä illat istuin katsomassa Yleisradion uutis- ja ajankohtaislähetyksiä silmät, korvat ja suu auki kaivaten salaa mielessäni Moskovaan. Kaikki muu oli jo nähty ja elämä teollisuusalueella oli sanoinkuvaamattoman väsyttävää. Moskovassa, niin minulle oli kerrottu, kaikki oli toisin.
Tiesinhän minä, että Moskovaan saisin kaivata loppuikäni, ei Taneli minua sinne koskaan veisi, varsinkaan jos hänellä todella oli salasuhde. Eihän sellaisesta voinut olla erossa.
Elämä valui ohitse tilastollisesti liian nopsaan. Uudesta Kyllikki-lehdestä olin lukenut, että ihmisen tulevaisuuden voi tilastollisesti ennustaa hänen lapsuuskotinsa perusteella. En halunnut ajatella lapsuuttani enkä varsinkaan Tanelin varhaisia vuosia. Se oli aihe josta molemmat vaikenimme. Laskin kuitenkin tajuntaan ajatuksen, että minulle ei koskaan tapahtuisi elämässä mitään suurta ja kiinnostavaa.
– Meillä on vain toisemme, eihän se paljoa ole mutta sen täytyy riittää, Taneli kerran sanoi hellänä hetkenään. Ajatus ei ollut hänen, tilastomiehen, oma vaan jostain luettu vaan siinä tilanteessa se tuntui hyvältä. Rehellinen ollakseni kaipasin hänen pitkien, joka paikaan ehtivien sormiensa hyväilyä ja miehistä tuoksua, sitä omaperäisintä ja jäljittelemättömintä mikä hänestä huokui. Kaipasin ehkä vielä jotain muutakin. (jatkuu)
